Anni Kytömäki: Hyviä vai pahoja avaruusolentoja?

Kerronpa hieman eräästä kaupungista.

Kaupunki perustettiin ammoisina aikoina. Nykypäivään tultaessa asukkaita oli jo pari miljoonaa. Ammattilaisia oli joka lähtöön: rakentajia, korjaajia, siivoojia, lastenhoitajia, ruokapalveluista vastaavia, vartijoita.

Kaupunki laajeni vuosi vuodelta, mutta ei holtittomasti. Rakennushankkeet toteutettiin taiten. Ulkopuoliset ihailivat, miten suuri ja kaunis kaupunki oli. Kaikki tiet johtivat sinne.

Eräänä päivänä kaupunkiin laskeutui vieras ulkoavaruudesta.

Asukkaat puolustautuivat vimmatusti, mutta tunkeutujan aseet olivat ylivoimaiset. Hyökkääjä tuskin edes huomasi vastarintaa. Tuho tuli hetkessä. Vain ne selvisivät, jotka invaasion aikaan sattuivat olemaan maanalaisissa tiloissa.

Hyökkäyksen jälkeen henkiinjääneet kömpivät esiin. He harhailivat kaupungin raunioilla ja myllätyillä valtateillä. Lähistöllä he kohtasivat muiden kaupunkien asukkaita, mutta nämä eivät enää tunnistaneet räytyneitä naapureitaan vaan kävivät kimppuun. Hyökkääjä oli jo poistunut avaruusaluksellaan mutta jättänyt jälkeensä kaaoksen. Ilma tuoksui pihkalta ja muurahaishapolta.

Tunnen tuhotun kaupungin. Olen kulkenut sen ohi sadat kerrat. Se oli suurin muurahaispesä, jonka olen nähnyt, paljon itseäni korkeampi. Pesän ikää en tiedä, mutta kun lähes 30 vuotta sitten näin sen ensimmäistä kertaa, se oli jo poikkeuksellisen iso.

Tänä vuonna muurahaispesää ympäröivä metsä kaadettiin. Tiesin etukäteen, että hakkuu on tulossa, mutta kuvittelin, että muurahaispesä säästettäisiin. Se oli niin mahtava, että erottuisi hakkuukoneen koppiin. Uskoin maanomistajankin määränneen, että metsän harvinaisuutta ei saisi vahingoittaa.

Alkusyksyllä kipitin asioillani muurahaispesän ohi. Pesän tyvellä kasvoi rypäs herkkusieniä, ja päätin seuraavalla kerralla tutkia niitä tarkemmin.

Seuraavalla kerralla metsä oli kuitenkin jo poissa, puut pinossa tienvarressa. En nähnyt pesää missään. Kompuroin ja harhailin runnellulla tantereella. Pesä oli ruhjottu kadoksiin.

Suomussalmen Hukkajoen raakkutuhon jälkeen on keskusteltu metsäyhtiöiden ja maanomistajien vastuusta luontoarvoista. Aihe on tärkeä, vaikka sivuuttaakin peruskysymyksen: onko metsätaloutta nykymitassaan edes mahdollista sovittaa yhteen ekosysteemien turvaamisen kanssa?

Mahtava muurahaiskeko olisi ollut helppo rajata hakkuun ja ajourien ulkopuolelle.

Yksittäisten lajien huomiointi on askel oikeaan suuntaan. Raakkujen elämä olisi ollut helppo turvata. Puukuormat olisi vain pitänyt kuljettaa muualta kuin joen yli. Samoin mahtava muurahaiskeko olisi ollut helppo rajata hakkuun ja ajourien ulkopuolelle.

Metsä on täynnä kansakuntia ja niiden kotikaupunkeja. Kasvit, eläimet ja sienet elävät omaa elämäänsä, kunnes hakkuukone saapuu. Raakuille, kekomuurahaisille ja lukemattomille muille hakkuukone on samanlainen yllätys kuin suomalaisille olisi Helsinkiin laskeutuva ja tuhoa ympärilleen kylvävä ufo.

Voimme valita, miten suhtaudumme äänettömiin naapureihimme. Jyräämmekö ne vai noudatammeko valokuvaaja I. K. Inhan (1865–1930) elämänohjetta: ”Ei pidä turhaan häiritä luonnon pienimmänkään eläjän vapautta.”