Anni Kytömäki: Marjalaitumella

Kun kuljen metsässä mustikka-, ahomansikka-, lakka-, juolukka-, lillukka-, vadelma-, puolukka- ja karpaloaikaan, minulla on tapana välillä laiduntaa. Kerään marjoja isoja kourallisia ja syön niitä niin paljon kuin haluan, eväiden korvikkeeksi tai jälkiruoaksi.

Toisin kuin sienissä, marjoissa on hyvin energiaa: mustikassa liki kolme kertaa niin paljon kuin suppilovahverossa. Karhut vankistavat itsensä nimenomaan marjoilla talvea varten, mutta ihminen ei ole harjaantunut samaan. Meidän pitäisi mutustaa kymmenen kiloa mustikoita ”normaalin ruokamme” päälle, jotta saisimme kilon lisää painoa.

Marjoja laiduntaessani tunnen silti olevani yhtä juurta karhujen kanssa. Metsän satokautena ihminen ei voi kiistää olevansa osa ekosysteemiä. Saamme ravintoa suoraan luonnosta kuten muutkin elävät olennot.

Laiduntamisesta tulee hyvä mieli. Makeat suulliset antavat ytyä liikkua, katsoa, kuunnella ja ajatella. Ei tarvitse murehtia ravinnon ekologista jalanjälkeä. Villit marjat kasvavat ilman lannoitteita ja kasvinsuojeluaineiksi nimettyjä myrkkyjä. Jos laiduntaja on saapunut metsään jalkaisin, ilmakehä säästyy ylimääräiseltä hiilidioksidiltakin.

Metsän satokautena ihminen ei voi kiistää olevansa osa ekosysteemiä.

On sääli, että marjojen kannalta ihminen on melko turha syömäri. Siemenet eivät päädy sisuksistamme yleensä takaisin luontoon vaan jätevedenpuhdistamoon. Ristiriitaista onkin, miten tavallista on ajatella, että marjat menevät hukkaan, jos ihminen ei syö niitä.

Historiallisia romaaneja kirjoittaessani tutkin usein vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä netissä eli Kansalliskirjaston digitaalisessa arkistossa. Lehdet antavat perspektiiviä nykyaikaan. Harvoin voi todeta, että jokin ilmiö on uusi. Marjojen ja sienten ”kohtaloakin” on surtu jo kauan. Esimerkiksi Martat-lehden edeltäjässä Emäntälehdessä päätoimittaja Alli Nissinen kirjoitti 1.7.1905 näin: ”Miljoonien markkojen edestä mätänee joka vuosi marjoja meidän metsissämme. Koettakaamme pelastaa edes pieni osa hukkaan joutuvista miljoonista.”

Marjoja syövät ihmisten ja karhujen lisäksi jyrsijät, supikoirat, mäyrät, ketut, näädät, sudet, korpit, närhet, rastaat, kanalinnut ja monet muut. Kanalinnuille mustikat ovat muutenkin tärkeitä, sillä poikaset piileksivät varvikossa ja napsivat siellä liikehtiviä hyönteisiä.

Marjat ovat pohjoisten havumetsien perusmuonaa, lukuisten luonnonvaraisten lajien voimanlähde. Marjat eivät tärväydy, vaikka me muualta tulleet kaksijalkaiset emme kaikkia niitä söisikään. Voimme rentoutua ja unohtaa murheen ”miljoonien mätänemisestä metsiin”.

Kannattaa mieluummin iloita siitä, että metsä- ja suomarjojen avulla pystyy osin irtautumaan maailmanlaajuisesta ruokabisneksestä. Tuotantoketjut ovat usein hämärät ja ympäristövaikutukset ankarat, mutta luonnonmarjoja hyödyntäessään ihminen ei niihin sotkeudu.

Metsä- ja suomarjojen avulla pystyy osin irtautumaan maailmanlaajuisesta ruokabisneksestä.

Mättäiden välissä myös näkee ja kuulee enemmän, kuin jos porhaltaisi metsässä oikeaa sykelukemaa hakien ja säikäyttäisi kaikki tieltään. Ehkä nelijalkaiset ja siivekkäät oivaltavat marjastajan nähdessään, että tuo ei voi olla vaarallinen – liekö melkein meikäläisiä.

Kirjoittaja on hämeenkyröläinen kirjailija, joka pyrkii katsomaan maailmaa aina myös sammalperspektiivistä.