Kotisaari kertoo suvun tarinaa – Merja Helander poimii luonnonyrttejä mökkimaisemista

Pienenä Merja Helander arasteli kotisaarensa synkkiä kuusikoita. Nykyään hän kerää kuusikoista kerkkiä ja maustaa niillä niin puurot kuin keitotkin.

Keltainen paljasjalkasaapas löytää tottuneesti luonnon muovaaman kiviaskelman. Tälle portaalle Merja Helander astuu joka kerta kävellessään Mustassaaren metsäpolulla. Niin hän on tehnyt lapsesta saakka.

Metsäinen 17 hehtaarin saari Jämsän Kankarisvedessä on ollut Merjan suvun kotisaari jo sataneljäkymmentä vuotta.

Tarina alkaa 1883. Sinä vuonna Merjan isoisän isä Kalle nai leskeksi jääneen Maijan ja ryhtyi saaren torppariksi Maijan edesmenneen miehen tilalle.

Sitten Maijakin kuoli, Kalle otti vaimokseen Iidan, ja Merjan isoisä syntyi.

Torpparilain myötä Kalle sai lunastettua saaren itselleen. Hinta oli edullinen, koska 1900-luvun alussa saaria ei vielä pidetty arvossa. Leipä tuli pöytään pelloilta, metsistä ja eläimistä, eikä niemennokkaan joutanut erikseen luontoa ihailemaan.

Merjan lapsuuden perhe muutti saareen 1960, kun Merja oli nelivuotias. Koti oli rannassa, mummola vähän ylempänä.

Kodin takana oli sakea metsä. Tiheät kuuset pelottivat niin, että Merjan piti ottaa huussireissuille pikkusisko mukaan mörönturvaksi.

Rohkeimmat joivat lähdevettä, mutta muutoin juomavesi haettiin mantereelta. Ruoka säilyi maakellarissa, ja öljylamput antoivat valoa.

Sähköt vedettiin 1970. Merja oli silloin 14-vuotias.

– Läksyt pystyi lukemaan kirkkaassa valossa. Se tuntui oudolta, hän kertoo.

Paimenessa isoisän isän kaskeamilla pelloilla

Tässä oli Vierupelto, ja sen takana Töyrypelto, Merja viisoo. Ne olivat torppari-isoisoisän metsään kaskeamia peltoja, joita myös isovanhemmat ja vanhemmat viljelivät kukin vuorollaan. Viljaa ja heinää eläimille, perunoita ihmisille.

Peltojen laitamilta saatiin niin paljon ahomansikkaa, että sitä riitti talvivarastoihinkin. Mummu varoitteli, ettei saa syödä liikaa. Tulee muuten mansikkakuume.

Merjan tehtävä oli paimentaa perheen kahta lehmää. Välillä aika meinasi käydä pitkäksi. Merja lievitti pitkäveteisyyttä joskus laulamalla, joskus piirtämällä. Piirustuspaperistahan ei Jämsänkoskella ole pulaa. Isäkin kävi paperitehtaalla töissä.

Nyt pelloilla leviävät haavat ja koivut. Sorjarunkoisten puiden alla kukkivat kielot, metsäkurjenpolvet, puna-ailakit ja ojakellukat. Merjan vanhemmat muuttivat pois saaresta 1980-luvulla. Mustassaaren puuta, omalla porukalla kaadettua, löytyy Merjan ja hänen puolisonsa Martin Mänttään rakentaman kodin rakenteista.

Saaren tytön oma paikka

1990-luvulla Merjasta alkoi tuntua, että hän haluaa saaresta oman, pysyvän paikan. Vanhemmat myivät rantatontin, ja Martti pystytti tontille mökin.

– Tätä ei kukaan voi viedä minulta. Merja ajatteli.

Nykyään Merja omistaa vähän yli puolet saaresta. Toisen puolen omistaa sisko. Mökillä Merja ja Martti viettävät niin paljon aikaa kuin mahdollista. Metsäpoluille ovat tulleet uudet sukupolvet.

Saaren tytöillä – Merjalla ja hänen siskollaan, heidän tyttärillään ja tyttärien tyttärillä – on korkeiden kuusten katveessa oma voimakivi, jolla käydään lataamassa akkuja. Samassa paikassa voi ottaa sammalkylpyjä, painautua vatsalleen maahan ja painaa kasvot sammaleisiin.

Maanomistamisen myötä Merja on alkanut havainnoida metsää uudella tavalla. Aiemmin hän keskittyi luonnon kauneuteen. Nyt hän kiinnittää huomiota myös siihen, onko puilla tilaa kasvaa. Haaveena on jonain päivänä tehdä puukauppoja. Avohakkuita Merja ei kuitenkaan saareen halua. Senkin saari ehti kokea 2000-luvun alussa, kun Merjan vanhemmat myivät saaresta paljon puuta.

Vuohenputkea läpi vuoden

Lapsuudesta Merjalle jäi kipinä luonnonkasvien hyödyntämiseen. Mummu hoiti siankärsämöllä flunssat ja muut vaivat. Nokkosta syötiin lettuina ja keittona. Herkut olivat harvassa, mutta ketunleivillä ja kuusenkerkillä oli lupa herkutella.

Jäätyään eläkkeelle kahdeksan vuotta sitten Merja sukelsi syvemmälle luonnonyrttien maailmaan.

Merjan tekemää kerkkäsaippuaa tulee myyntiin Martanpäivän torille, missä Mäntän Martat myyvät metsätuotteita.

– Ykköskasvini on vuohenputki. Syön sitä läpi vuoden. Siten saan nivelet pysymään kunnossa.

Mustassaaren metsistä Merja kerää kuusenkerkkiä sekä pihlajan ja koivun lehtiä. Kerkät hän pakastaa ja maustaa niillä talven mittaan niin keitot kuin puurotkin.

Lapsenlapset rakastavat tuoreita kerkkiä, mutta jauhelihakeiton äärellä nelivuotias pojanpoika totesi:

– Kuule mummu, sä oot laittanut roskia tähän keittoon.

Tänä kesänä Merja kokeili ensimmäistä kertaa tehdä kerkkäsaippuaa. Sitä tulee myyntiin Martanpäivän torille, missä Mäntän Martat myyvät metsätuotteita.

– Isompaan saippuamyyntiin tarvittaisiin luvat. Tällainen pienimuotoinen, kertaluonteinen onnistuu ilmankin, Merja kertoo.

Yleensä kerkkiä ehtii poimia kolme, neljäkin viikkoa, mutta tämä vuosi oli poikkeuksellinen. Ensin kuuset eivät meinanneet takatalvien vuoksi aloittaa kasvua lainkaan. Kun lämpö sitten tuli, kevät eteni niin räjähdysmäisesti, että kerkkäkausi oli ohi vajaassa parissa viikossa. Kesäkuun toisena viikonloppuna polkua reunustavat ketunleivät, ja alkukesän kultainen valo siilautuu metsän pohjalle.
Merja nappaa ketunleivän suuhunsa. Hapan, suolainen maku vie suoraan lapsuuteen.