Maija Salolla on kiikarit valmiina – Lintuharrastaja nauttii lähimetsän näkymistä

Nuorena Maija Salo kolusi metsiä miehensä kanssa lintuja tarkkaillen. Nyt pariskunta asuu paikassa, jossa omaishoitajana toimiva Maija ja hänen miehensä voivat seurailla siivekkäiden touhuja lähtemättä mihinkään.

Kun Maija Salo asettuu rantakallioille istumaan, muistikirjaan voi tulla useampikin lintuhavainto.

Piirongin päällä nököttää kompakti kiikari. Maija Salo nappaa kapineen käteensä ja katsoo ulos suurista ikkunoista.

– Nyt siellä menee naakkoja.

Nopeus on valttia, jos siivekkäitä aikoo ehtiä tiirata tarkemmin.

– Kiikareiden pitää olla käden ulottuvilla. Jos ne ovat jossain laatikossa, monesti on liian myöhäistä, kun ne saa esille.

Maija Salo on lintuharrastaja Keuruulta. Pari vuotta sitten hän muutti miehensä Eskon kanssa rivitaloasuntoon, jonka tupakeittiöstä avautuu hienot näkymät Keurusselälle.

Salojen rivitalon ja naapuritalon väliin jää kapea, kallioiseen järvenrantaan rajautuva metsäkaistale, joka tarjoaa Maijalle mahdollisuuden omaan aikaan ja pieniin luontohetkiin. Maija toimii miehensä omaishoitajana, joten hän ei voi olla kotoa kauan poissa.

Sopivassa kohdassa metsäkaistaletta näkyvyys naapureihin katoaa. Silloin Maija kuvittelee olevansa suurilla saloilla.

– Siinä on metsän ihanuus pienoiskoossa.

Metsässä pitää Maijan mielestä olla korkeuseroja. Omassa lähimetsikössä tämä kriteeri täyttyy.

Kasvien tunnistusta jo lapsena

Uteliaisuus luontoa kohtaan virisi lapsuudessa, jolloin Maija ja hänen kaksi siskoaan saivat usein oppaakseen kotikylällään, Pihtiputaan Elämäjärvellä, asuneen tutun miehen. Matti tunsi kasveja ja opetti lajien tunnistamista myös Maijalle.

Vuosia myöhemmin Maija tapasi Eskon, joka oli pikkupojasta saakka ollut innokas lintuharrastaja. Maijan ornitologinen tietämys oli hieman toista luokkaa.

– Minulla oli tämä tyypillinen suomalainen lintujentunnistusskaala: oli pikkulinnut, vesilinnut ja isot linnut.

Rakkaansa opastuksella Maija pääsi lintujen tunnistamisessa alkuun, mutta toden teolla hän uppoutui aiheeseen liityttyään paikalliseen luontoyhdistykseen. Perheellistyttyään Salot tekivät paljon luontoretkiä jälkikasvunsa kanssa, ja Maija oli jopa mukana järjestämässä luontoleirejä paikkakunnan lapsille.

Luontonäytelmä lasin takana

Enää Salot eivät pääse yhdessä metsään. Onneksi nykyinen asuinpaikka on hyvä korvike.

– Lähimetsällä on meille molemmille tosi suuri merkitys. Pyörätuolin kanssa liikkuminen on hankalaa, mutta tässä mieheni voi istua ikkunan ääressä tai terassilla katselemassa lintuja.

Jos ei tunne lintuja, voi opetella vaikka yhden tai kaksi lajia vuodessa, Maija vinkkaa. Äänien tunnistamisessa voi käyttää apuna puhelimen sovelluksia tai kirjoja, joissa on QR-koodit lauluäänen kuuntelua varten.

Toisinaan Maija pitää heidän havainnoistaan kirjaa.

– Siitä voidaan sitten katsoa, että muistatko, kun nähtiin sellainen ja sellainen lintu.

Tavallisimmin näköpiirissä pyörii muun muassa telkkiä, tiaisia, urpiaisia, sorsia ja lokkeja, mutta onpa Maija joskus onnistunut näkemään myös haahkan, jollaisia harvoin eksyy Keski-Suomeen.

Lintujen lisäksi Salojen luontonäytelmässä esiintyy kauriita, rusakkoja ja oravia.

– Talvella kauriit majailevat lähisaarissa ja tulevat välillä tähän meidän pieneen metsikköön. Minä täältä sisältä katselen niitä.

Parantavaa energiaa

Välillä Maijan puoliso on hoidossa muualla. Silloin Maija käy pitkillä metsäretkillä.

– Metsä on minulle voimaannuttava paikka. Se antaa sellaista energiaa ja rauhaa, jota ei muualta saa.

Pieneltäkin metsäkaistaleelta löytyy kauniita yksityiskohtia, kun vain osaa katsoa.

Parikymmentä vuotta sitten Maija kävi läpi burn outin, johon luonnossa liikkuminen oli parasta lääkettä.

– Aina aamulla tein teet ja eväät mukaan ja menin metsään, johon kukaan ei ollut koskenut. Istuin siellä puun päällä ja katselin lintuja. Minusta tuntui, että ihan oikeasti vedin parantavaa energiaa itseeni.

Maija on huomannut, että metsän keskellä pää tyhjenee turhista ajatuksista. Tai sitten mieleen putkahtaa luovia ideoita: luonnon loihtimista väreistä saattaa löytyä sopivia sävyjä vaikka kangaspuilla kehkeytyviin mattoihin.

Kalliolle, kukkulalle

Mieluisimpia maastoja Maijalle ovat valoisat, helppokulkuiset mäntymetsät. Toisaalta hän viehättyy myös kivistä ja kallioista.

– Ne tekevät metsän tunnun. Kallioilla pääsee kiipeämään ylöspäin, kun maasto ei ole pelkkää tasaista.

Metsän siimeksessä lintuharrastaja hiljenee kuuntelemaan. Joka puolelta kuuluu liverrystä, sirkutusta, raakkumista ja kimeitä huutoja.

– Välillä tuntuu, että laulakaa nyt yksi kerrallaan, kun en saa selvää teistä, Maija sanoo pilke silmäkulmassaan.

Tottahan tirpoille pitää olla asuntoja järven rannalla. Tämän linnunpöntön Salot saivat tuparilahjaksi muuttaessaan nykyiseen kotiinsa.

Maija Salo

  • 69-vuotias erityisopettaja. Kuulunut Keuruun Marttoihin noin kaksikymmentä vuotta.
  • Metsävinkki: Opeta lapset käymään puskapissalla. Nykyajan lapset eivät välttämättä tiedä, miten toimia, kun vessaa ei ole mailla halmeilla.
  • Metsämuisto: Kolmisenkymmentä vuotta sitten olin ystäväni kanssa mustikassa. Eräässä rinteessä oli maan alle johtava reikä, jonka ympärillä oli hiekkamaata. Ystäväni ihmetteli, mikä eläin reiän on tehnyt. Minulle tuli mieleen mäyrä tai kettu, mutta ystäväni sanoi, että mitä jos kyseessä on karhunpesä. Hän sanoi, että karhu voi katsella meitä mistä vaan. Yritin olla järkevä, mutta hän sai lietsottua minut pelkäämään. Kun yhtäkkiä kuulimme oksan rasahduksen, juoksimme kumpikin takaisin autolle. Jälkeenpäin olen nauranut, että hyvänen aika, mitä oikein säikähdimme.
Teksti: Minna Hotokka