Sisko Knuuttilalle metsä on kauneuden lähde – Villalankojen hienot sävyt ovat lähtöisin luonnosta

Lapsena Sisko Knuuttila unohtui ihmettelemään haapojen havinaa. Metsän kauneudesta tuli Knuuttilalle työ 1990-luvulla, kun hän ryhtyi käsityöyrittäjäksi ja alkoi opetella kasvi- ja sienivärjäystä.

Tammien paljaat rungot hehkuvat huhtikuun ilta-auringossa. Sisko Knuuttilan villapaidassa hehkuvat verihelttaseitikeillä värjätyt oranssit langat. Etsimme kuvauspaikkaa Härmälänsaaressa Tampereella. Härmälänsaari on yksi Knuuttilan lempimetsistä. Täällä, vain kivenheiton päässä kotoaan, hän käy ihastelemassa auringonlaskuja.

– Minua viehättää paikan historia. Tämä on vanhaa huvilarannikkoa, Knuuttila kertoo.

Saaressa oli 1800-luvun lopulla apteekkari Clayhillsin huvila. Nyt rakennusten tilalla kasvavat tammet ja muut lehtipuut, kuuset ja männyt. Menneestä muistuttavat rantakiviin veneitä varten juntatut takorautaiset renkaat.

– Kuvittelen mielessäni ihanaa elämää, kun rouvat kulkivat valkoisten pitsipäivänvarjojen alla. Virkamiehet ja johtajat kulkivat laivalla kaupungissa töissä. Pirkkalaan oli vain hevostie, jota pitkin tuotiin elintarvikkeita, Knuuttila tunnelmoi.

Metsän tuttava pienestä pitäen

Knuuttila on liikkunut metsissä pienestä saakka. Hän oli vasta muutaman vuoden ikäinen, kun perhe osti kylmän rintamamiestilan ja alkoi raivata kotia korpeen.

– Kun muutimme, siellä ei ollut mitään muuta kuin metsää, Knuuttila muistelee.

Siskoksi nimetty tyttö ja hänen kuusi veljeään olivat mukana pellon raivauksessa heti kun kynnelle kykenivät.

– Puut kiskottiin hevosella pois, ja me kakarat kannoimme kantoja. Samassa taloudessa asunut mummo sanoi, että tyttöraukalta käsivarret venyy maahan asti, Knuuttila muistelee.

Metsästä tuli koti ja leipä, mutta metsä oli myös oiva leikkipaikka.

– Veljien kanssa temmelsimme ja rakensimme majoja. Parin kilometrin päässä asuneen Liisa-ystävän kanssa perustimme metsäkiville omat huushollit ja leikimme hienoja rouvia.

Pitsipäivänvarjoja rouvilla ei ollut, mutta voikukasta tuli voita ja horsman hedelmistä nakkeja.

Välillä pieni Sisko pysähtyi ihmettelemään metsän kauneutta, sen tuoksuja ja ääniä.

– Eräänä kesäpäivänä äiti lähetti minut hakemaan voita naapurista. Matkalla haavanlehdet pitivät ääntä tuulessa. Oli niin kaunista, että unohduin leikkimään, ja voipaketti alkoi valua. Siitä tuli nuhteita, Knuuttila naurahtaa.

Muutos käynnistyi pankkikriisistä

Knuuttilan kaipuu kauneuteen sai virikkeitä ja kukoisti lapsuuden metsissä. Siitä avautui uusi ovi 1990-luvulla. Knuuttila työskenteli Säästöpankissa, kun pankkikriisi iski. Pidempään työssä olleita hyväpalkkaisia työntekijöitä haluttiin vähentää, ja pankki ehdotti lähtöä myös Knuuttilalle.

– Pidin asiakaspalvelusta, mutta olin miettinyt jo jonkin aikaa, etten jaksa. Minut oli laitettu perimään lainoja, kun ihmiset menettivät työpaikkansa, hän kertoo.

Päätös kypsyi kiipeilyreissulla Etelä-Amerikassa. Matkalla hän oli nähnyt, miten paljon ihmiset tekivät käsitöitä.

– Naisilla oli taskussa lankakerä, ja he kutoivat kävellessään. Miehet kutoivat pystypuilla seinävaatteita. Kaikki työt oli värjätty luonnonväreillä, Knuuttila kuvailee.

Hän oli jo aiemmin valmistanut neulemalleja Taito Pirkanmaalle, joten hänellä oli hiukan kokemusta siitä, millaiset neuleet tekisivät kauppansa. Koska koneella neulojia oli paljon, Knuuttila päätti erikoistua hyvistä materiaaleista valmistettuihin uniikkikäsitöihin, muun muassa luonnonmateriaaleilla värjättyihin neuleisiin.

Sillä tiellä hän on edelleen, 78-vuotiaana.

– Joka vuosi mietin veroilmoitusta tehdessä, joko tämä on viimeinen, mutta joidenkin hyvien, pitkäaikaisten asiakkaiden vuoksi en ole hennonut lopettaa kokonaan, Knuuttila pohtii.

Värjäyksessä riittää jännitystä

Sieni- ja kasvivärjäyksen Knuuttila opiskeli kursseilla, lukemalla kirjoista – ja kokeilemalla. Hän lupaa, että väriä saa mistä tahansa kasvista tai sienestä, kunhan uskaltaa testata ja kysyy tarvittaessa maanomistajan luvan keräämiseen.

– Sehän siinä on jännittävää, kun ei ikinä tiedä, millainen lanka keittokattilasta nousee. Jos tekee villapaidan, kaikki langat täytyy värjätä samassa kattilassa, jotta niihin saa saman värin, hän sanoo.

Härmälänsaaresta Knuuttila keräsi yhtenä keväänä leppien lumen päälle varistamia käpyjä.

– Silkkivillalangan kanssa niistä tuli hieno, kultainen sävy. Jotta värin saa irtoamaan kävyistä, niitä täytyy liottaa kauan ja keittää vaikka kahteen kertaan, hän vinkkaa.

Myös villapaidassa, joka lämmittää Knuuttilaa huhtikuisena iltana Härmälänsaaressa, on lepän kävyistä saatua ruskeaa. Käsiä suojaavat ranteenlämmittimet, joiden tummankeltaiset, keltaiset ja oranssit sävyt tulevat kanervista, suopursuista ja kangastateista.

Knuuttilan lempivuodenaika on syksy, juuri ennen kuin lehdet putoavat puista. Silloin suot muuttuvat punaruskeiksi, matalalta paistavan auringon valo siivilöityy pehmeästi puiden välistä, ja metsät ovat täynnä värjäysmateriaaleja. Esimerkiksi verihelttaseitikkejä.