Virva Salo perusti kotinsa metsän siimekseen – Päivät kuluvat eläinystäviä seuraten

Virva Salolla on motto: Metsä on naisen paras ystävä. Hän aloittaa aamunsa metsäkävelyllä, joilla kohtaa usein metsän asukkeja.

Kun on kasvanut metsän keskellä, tuntee kasvaneensa osaksi metsää.

Multialainen Virva Salo eli lapsuutensa Jyväskylän maalaiskunnassa puolen kilometrin päässä lähimmästä maantiestä.

– Metsä oli osa elämääni. Aina kun lähdettiin jonnekin, mentiin metsän läpi.

1950-luvulla ei ollut tapana käyttää taskulamppua pimeällä kuljettaessa. Pieni Virva oli neuvokas: hän katsoi kävellessään kohti taivasta.

– Tiesin, minkä puiden välistä polku menee. Se oli ainoa konsti, ei siellä muuten nähnyt.

Kouluun piti kulkea kolme kilometriä niin ikään metsän läpi. Virva ei pelännyt pimeyttä eikä petoja, mutta yksi asia hänet sai varuilleen.

– Metsässä olivat lehmätkin siihen aikaan. Joskus vähän pelotti, kun mentiin aitauksien sisälle, että mitä jos sonneja tulee.

Aikuisena Virva päätyi asumaan perheensä kanssa Keuruun keskustaan. Lasten ollessa pieniä Virva kävi usein metsässä vetämässä henkeä ja hakemassa virtaa arkeen. Mielessä kyti unelma: ikioma hirsitalo metsän syleilyssä.

Tukikohta Multian metsissä

Nyt Virvalla on koti metsän keskellä. Hirsitalo valmistui Multian Sinervä-järven rannalle vuonna 2002.

– Minun mielestäni tämä on ainoa oikea tapa asua, Virva sanoo ja nauraa mahtipontiselle julistukselleen.

Hän tarkentaa, edelleen nauraen.

– Ei minun tarvitse kuin käydä Jyväskylässä ja kävellä sen kaduilla, kun minulle jo tulee olo, että haluan pois täältä. Jos joudun Helsinkiin, se on vielä kauheampaa.

Syrjässä asuessaan Virva nauttii rauhasta ja luonnon läheisyydestä. Multiaan hän mieltyi jo 1980-luvun puolivälissä, jolloin hän ja hänen lastensa isä hankkivat Kopolan kylältä vanhan maatilan ja muuttivat sinne asumaan.

Puoliso kuoli vain vuotta myöhemmin, mutta tila säilyi perheen omistuksessa. Tätä nykyä vanhaa päärakennusta asuttaa yksi Virvan pojista, ja toista päärakennusta pitää kakkoskotinaan pojanpoika.

Virvasta ja hänen nykyisestä puolisostaan tuntui luontevalta rakennuttaa uusi, yhteinen koti Multialle, koska miehelläkin oli yhteyksiä paikkakunnalle. Talonpaikka löytyi läheltä Virvan perheen tukikohtaa.

Virvalta on joskus udeltu, eikö metsän keskellä ole kauhean yksinäistä. Virvan mielestä kysymys tuntuu suorastaan hassulta, koska eiväthän he ole yksin. Heillähän on ympärillään kaikki metsän eläimet.

Ystävät ympärillä

Luonto ja eläimet ovat aina olleet Virvalle rakkaita.

– Oppikoulussa minulla taisi olla eläinopista ja kasviopista molemmista kympit, koska tykkäsin niistä niin kauheasti.

Multialla eläinten läsnäololta ei voi välttyä – varsinkaan, jos elää niin kuin Virva.

Aamuvirkku eläkeläinen pyrkii aloittamaan jokaisen päivänsä metsäretkellä. Hän innostuu aikaisista aamuista, koska silloin luonto on hehkeimmillään.

– Kyllä seitsemältä voi jo mainiosti vatukkoon mennä.

Marja- ja sienikauden ulkopuolella Virva sauvakävelee läheisillä metsäteillä tai käy rauhoittumassa purolla, joka virtaa hänen suojelemansa vanhan metsän läpi.

Näillä retkillä vastaan on tullut jos jonkinlaista metsän elävää.

– Olen esimerkiksi nähnyt lenkillä näädän, ja joskus on ukkometso uhitellut minulle tiellä. Kerran näin tuossa rannassa melko varmasti suden, mutta se oli niin kaukana, etten ole satavarma.

Ilvestä en ole nähnyt, mutta jäljet olen. Ja luulen, että se ilves on nähnyt minut.

Lumisena aikana Virva tarkkailee hangen pintaa. Se kertoo asioita, joita ei muuten voi havaita.

– Ilvestä en ole nähnyt, mutta jäljet olen. Ja luulen, että se ilves on nähnyt minut.

Tuulen syntyä todistamassa

Vuosia sitten Virva tuli tokaisseeksi työkavereilleen, että metsä on naisen paras ystävä. Lauseesta tuli motto, jonka työkaverit painattivat t-paitaan ja antoivat lahjaksi Virvalle.

Paita oli käytössä niin pitkään, että se kului puhki.

Virvaa miellyttävät kaikenlaiset metsät, mutta aivan erityistä taikaa on vanhojen metsien vihreydessä. Oma kotimetsä taas tuntuu rakkaalta tuttuutensa vuoksi.

– Tiedän suurin piirtein joka kiven ja kannon. Voin mennä katsomaan, onko tietyn kannon viereen tullut kantarelleja tai suppiksia.

Metsässä Virva nauttii äänimaailmasta. Siitä, kuinka linnut laulavat ja tuuli humisee.

– Muistan, kun kerran olin tyttäreni kanssa laiturilla ja hän kysyi, mikä tuo ääni on. Sanoin, että se on tuulen synty. Se on sellainen hyvin mieto humina, joka voimistuu ja sitten rupeaa näkymään puissa.

Hiljaisuudessa Virvan on helppo keskittyä itselleen tärkeisiin asioihin.

– Kun kuljen metsässä, myös rukous kulkee matkassani. Ajattelen tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, hän summaa.