Päivystävä feministi: Täydellinen martta – kuka tahansa

Olen kesäihminen, mutta odotan myös syksyä. Sienestysintoni on kestänyt jo muutaman vuoden ja tunnistan nyt kanttarellin, mustatorvisienen ja suppilovahveron. Tänä syksynä opettelen tatit. Marjat minulta jäävät kuitenkin metsään, vaikka kotona poimittiin marjoja laidasta laitaan: puolukoita, mustikoita, vadelmia, mansikoita ja hilloja. Sieniperinnettä en oppinut kotoa, mutta nyt minulla on pari tuttua sienipaikkaa, johon teen syysretkiä. Sienestäminen on mukavaa, mutta kiintiöni on täynnä aika nopeasti ja osa sienistä saa jäädä suosiolla metsään. Syksyllä kypsyvät myös omenat ja siksi liedelläni porisevat hillopadat ja keittiössä tuoksuu piirakka.

Keväällä tein leipäjuuren. Etsin erilaisia reseptejä, mittaan aineksia gramman tarkkuudella ja kokeilen hapanjuurileipää monessa muodossa. Kohotan, väännän ja käännän taikinaa ja pidän huolen, että leivässä on täsmälleen oikea juuren maku. Harmittelen, että en mummuni eläessä vielä ymmärtänyt hyvän leivän päälle ja pyytänyt häneltä makoisan ruisleipänsä juurta ja ohjetta. Nyt sukulaispoika innostui leipäjuurestani ja haluaa saada minun tekemäni juuren itselleen aikuisena. Voi tosin olla, että mahdollinen suvun leipäjuuri kuolee syksyllä mielenkiintoni kohdistuessa johonkin muuhun. 

Talvisin saatan innostua neulomaan. Viime talvena aloitin kutomaan villasukkia, josta valmiina on puolitoista kappaletta. Rauhoituin, kuuntelin äänikirjaa ja kudoin, purin rumaksi toteamaani tekelettä ja aloitin alusta. Nautin käsillä tekemisestä. Sitten tuli kuitenkin muuta hommaa ja toinen sukka jäi kesken. Nyt joka kerta kun avaan laatikon, muistuttaa keskeneräinen käsityö minua laiskuudestani, en enää muista miten kantapää tehdään.

Teen arkiruokaa ja leivon mielelläni. Leipoisin enemmänkin, jos olisi syöjiä. Kotini on aina perussiisti, mutta siivoan vain siksi kun on pakko. Puutarhanhoitokin kiinnostaa, vaikka moni huonekasvi on jäljiltäni ylikasteltu tai parvekeyrtti kuivunut.

Onko minussa näillä perustein tarpeeksi marttaa? Tekemäni asiat kyllä kuulostavat martan tekosilta, mutta olenko tarpeeksi touhukas, pitkäjänteinen tai perehtynyt kotitalousasioihin? Onko martan pakko olla joko puuhakas raataja tai keskittynyt kuuntelija, enkö saa olla molempia tai ei kumpaakaan? Voiko asioista innostua fiiliksen mukaan? 

Onko pakko olla joko puuhakas raataja tai keskittynyt kuuntelija?

Usein ajatellaan, että martan identiteettiin kuuluu perinne, jossa emännän tiskipöytä kiiltää ja jonka kotona tuoksuu pulla. Martta osaa kaiken ja he odottavat sitä muiltakin. Olen kuullut kritiikkiä siitä, kuinka Martat ovat perinteisesti sitoneet naiset hellan ääreen ja luovat edelleen täydellisen naisen paineita. En kuitenkaan usko, että erityisesti Martat olisivat luoneet naisille näitä hyvän emännän odotuksia. Marttaliiton alkuaikoina tuettiin naisia kotitaloudessa, koska sillä pyrittiin parantamaan perheiden hyvinvointia. Martat kokivat, että paras tapa tähän on kodissa tarvittavien tietojen ja taitojen opettaminen. Noihin aikoihin naiset olivat vielä kovasti sidottuja kotiin, joten mistä muualta heidät olisi parhaiten tavoittanut?

On silti totta, että naiseuteen kohdistuu erilaisia vaatimuksia, jotka ovat usein ristiriidassa keskenään. Täydellisen naisen paineet on luonut yhteiskunta, media, ihmiset ympärillämme ja naiset itse. Naisen odotetaan osaavan kaikki kotityöt, mutta luovan myös uraa. Hän ei ole liian vanha, ei liian nuori, ei pukeudu liian peittävästi, ei liian uskaliaasti. Ei naura liian äänekkäästi, mutta ottaa osaa keskusteluun. Näitä älyttömiä vaateita harva pystyy täyttämään. Eikä tarvitsekaan.

Muutama vuosikymmen sitten feminismissä kapinoitiin perinteistä kotihengettären roolia vastaan ja haluttiin saada naiset töihin ja mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Nyt taas ymmärrämme, että vaikka nainen tykkäisi leipoa ja laittaa ruokaa, ei se alenna hänen arvoaan yhteiskunnassa. Feministi voi olla vaikka kotirouva, jos se on juuri hänelle ja hänen perheelleen sopivin vaihtoehto. Tosin miehiä pitäisi edelleen saada tasaisemmin jakamaan kotityöt, sillä ne lankeavat pääasiassa naiselle. Tilastokeskus kertoo, että Suomessa naiset käyttävät kotitöihin aikaa keskimäärin 3 tuntia ja 15 minuuttia päivässä. Miehillä niihin kuluu päivittäin 2 tuntia ja 38 minuuttia. Naiset tekevät myös enemmän metatyötä eli pieniä ekstrahommia, joita on vaikea tunnistaa.

Martat ei ole valettu yhdestä muotista, kuten ei kovin moni muukaan asia tässä maailmassa. Asiat ja ihmiset eivät ole mustavalkoisia, eri ihmisillä on erilaisia vahvuuksia, eikä touhukkaan ja taustalla tukevan rauhallisemman martan tarvitse olla vastakohtia. Maailmaan mahtuu molempia, meillä kaikilla on myös erilaisia puolia, toisena päivänä ahkera emäntä ottaa vallan ja seuraavalla viikolla televisio ja pehmeä sohvanmutka vetävät puoleensa.

Kudontatyö saa jäädä kesken ja marjametsään ei ole pakko mennä, silti on ihan tarpeeksi ollakseen martta. Pääkaupunkiseudulla toimii ryhmä arjen aktivisteja, Anarkistimartat ry, jotka kertovat tekevänsä mitä milloinkin mielivät. Heidän neulekerhoonsa toivottaa tervetulleeksi myös peukalo keskellä kämmentä -tyypit, sillä tärkeintä on yhdessä oleminen ja tekeminen.

Tässä nykynaisen ja -marttailun ajatus piileekin: jokaisen pitäisi saada määrittää oma paikkansa ja identiteettinsä. Martta voi yhtä hyvin kutoa kangaspuilla upeita mattoja kymmenien vuosien kokemuksella kuin patikoidalla tuntureilla viikkokaupalla nokipannukahveja keitellen. Jokainen löytäköön omat kiinnostuksen kohteensa. Asioita saa kokeilla eikä missään tarvitse olla paras, ei edes hyvä.

Jokaisen pitäisi saada määrittää oma paikkansa ja identiteettinsä.

Yhdistystoiminnassa tilaa ottavat voisivat myös välillä antaa suurempaa roolia kuuntelijoille, jos he sitä haluavat ottaa. Uuden kokeileminen ja toisilta siihen kannustuksen saaminen voi yllättää. Tärkeää on luoda turvallinen tila kaikille, jossa jokainen saa olla oma itsensä.

Kirjoittaja on kirjailija ja ylpeä feministi.